Hurmaavaa pikkulauantaita kaikille!

Ajattelin lähteä pohtimaan Tanelin ja Veeran esittelemää Bergerin ajatusta sosiaalisesta konstruktiosta yhä pidemmälle. Oletteko koskaan ajatelleet, että meidän todellisuutemme on jonkun luomaa? Meille itsestään selvät asiat sekä yleiset normit, joilla harvemmin vaivaamme päätämme, ovat jonkin vanhemman sukupolven tuottamaa tietoa, joka on kommunikaation avulla juurrutettu meidänkin mieliimme.  Bergeria ja Luckmannia lainatakseni: ”The social world is a creation of human beings and they in turn are also the creation of their social world.”  Tuntuuko totuuden käsite horjuvalta?

 Sosiaalisen todellisuuden rakentuminen on tärkeä asia huomioida esimerkiksi työpaikalla tapahtuvan perehdyttämisen kannalta. Uuden organisaation kulttuuri ei ole meille synnynnäinen valmius. Eikä se ole geeneissä myöskään työpaikalla 30 vuotta puurtaneella työntekijällä. Hänen on vain vaikea muistaa aikaa, jolloin hänen osansa organisaatiokulttuurissa ei tullut vielä selkärangasta. Tyhmät kysymykset ovat siis sallittuja ja ehkäpä jopa myös pyydettyjä. Ne saattavat virkistää muidenkin muistia siitä, miksi näin on joskus päätetty ja onko päätös yhä ajankohtainen? Berger korostaakin, että se ympäristö, jossa toimimme on kompleksi ja alati muuttuva. Mielestäni tähän voi niputtaa myös hyvin ajatukset aiemmasta blogikirjoituksestani.

Haluaisin nostaa tähän myös pari ajatusta kriisistä, josta Veerakin jo puhui. Tuleeko kriisistä luonnollinen osa organisaatiota, kun se kohdataan tarpeeksi usein? Ja kuinka usein olisi tarpeeksi usein? Jos kriisi olisi luonnollinen osa meidän arkipäiväistä todellisuuttamme, välttyisimmekö sen aiheuttamalta ylimääräiseltä kognitiiviselta dissonanssilta? Jos kriisi ei olisi kaapissa piilottele mörkö, josta johtajakin puhuu vain kuiskaillen tai mikä pahempaa jopa vaikenee, olisiko sen kohtaaminen helpompaa?

Tähän väliin nakkaan ehkä jopa typerän naiivin arkipäiväisen esimerkin. Jokainen ihminen on joskus kuumeessa, mutta me tiedämme, että muutamien kuumeisten päivien jälkeen, olo alkaa parantua. Usein olemme säilöneet lääkkeitä, jotka auttavat meitä selviämään tästä ”kriisistä”. Ja jos lääkkeitä ei satu olemaan kaapinpohjalla, niin ainakin tiedämme mistä niitä hakea.  Jos joudumme jättäytymään pois tietyistä tehtävistä, hoidamme tuuraajan. Jos olemme poissa luennoilta, tiedämme kuinka pitää itsemme ajan tasalla, jottemme ole pudonneet täysin kärryiltä, kun palaamme takaisin. Homma siis toimii, eikä kukaan, kaikessa epämiellyttävyydessäänkään varmasti vakavissaan tituleeraa kuumetta kriisiksi.

Voisimmeko me siis ehkä luoda uudenlaista todellisuutta vähentämällä kriisi-sanan negatiivista konnotaatiota? Ehkäpä vuosikymmenten päästä kriisiin voitaisiin suhtautua kuin kuumeeseen, pakollinen väliaikainen ärsyttävä paha, mutta ei mikään maailman loppu, sillä meillä on keinot selvitä siitä. Suuruudenhulluuttako?

Lähteenä tähän poikkoilevaan pohdintaan toimi kanssabloggaajieni tekstit sekä optimasta löytyvä artikkeli Peter Bergerin ajatuksista.

XOXO
Hanna K